Hän kuoli nälkään

1890-luvulla oli isossa Virkajärven talossa puutetta ruuasta. Halla ei säästänyt oppineidenkaan ihmisten peltoja. Isoäitini Hilda näki nälkää niin kuin useimmat ihmiset siihen aikaan. Hilda tiesi, että hänen veljensä Stefan oli arvostetussa virassa Inkerinmaalla Skuoritsan-Ropsun seurakunnan kirkkoherrana. Huhut olivat kertoneet, että Inkerinmaalla elettiin hyvin ja olihan se huomattavasti etelämpänä kuin Keuruu. Hallan vierailuja siellä tuskin tunnettiin. Valkeatukkainen, sinisilmäinen hoikka Hilda päätti lähteä veljensä luokse nälkää pakoon. Stefan-veli oli kylällä kunnioitettu - olihan hän korkea-arvoinen pappismies Skuoritsan kylässä. Hänellä oli komea talo ja kaikki kunnioittivat ja ihailivat häntä. Isoäitini Hilda pääsikin välittömästi hyviin naimisiin virolaisen opettajan Juri (Georgi) Umingin kanssa. He rakensivat talon Kobrinoon. Juri oli leski ja hänellä oli kaksi lasta. Pojan nimi oli Willi ja tyttären nimi oli Hanna. Vuonna 1900 isoäitini synnytti Lempi-tätini. Neljän vuoden päästä syntyi isäni Toivo. Isoisäni, joka oli myös diakoni kirkossa, oli ankara mutta oikeudenmukainen ja kyläläiset kunnioittivat häntä. Isoäitini tasapainoitti tilannetta. Hän oli hyväntahtoinen ja rauhallinen. Hän oli hyvä emäntä ja hyvä äiti. 1918 isoisäni kuoli ja isoäitini jäi hoitamaan taloa yksin. Myöhemmin hän myi talon ja muutti Leningradiin tyttärensä Lempin luokse. Vuonna 1938 Lempin perhe pakotettiin muuttamaan pois Leningradista. Isoäitini muutti meille poikansa Toivon perheeseen. Vuosina 1936-1942 minusta tuli hyvin läheinen isoäitini kanssa. Hän puhui huonosti venäjää ja minä minä sain olla hänen tulkkinaan. Meillä oli oma yhteinen salainen kielemme. Puhuimme suomalaisvenäläistä sekakieltä, jolla ei ollut mitään tekemistä ei venäjän eikä suomen kielen kanssa. Meitä yhdisti ja lähensi kieli, jota muuta eivät ymmärtäneet. Isoäitini opetti minut laulamaan suomalaisen lastenlaulun «Körö, körö kirkkoon». Mummolla oli suomalaisia lehtiä ja me katselimme niistä kuvia. Lähellä kotiamme oli Suomen konsulaatti. Puistossa leikki konsulaatin virkamiesten lapsia. Isoäitini keskusteli lastenhoitajien kanssa ja minä leikin suomalaisten lasten kanssa. Muistan, että ennen sotia jouluna sain aina herkullisia hevosien, karhujen ja muiden eläinten muotoisia suklaakonvehteja. Isoäitini kävi suomalaisessa kirkossa ja vei minutkin sinne joskus kelkalla. Isoäitini oli hoikka ja hyvävartaloinen ja hän voimisteli säännöllisesti. Ennen sotia elämä oli leppoisaa ja tulimme hyvin toimeen. Sota mullisti meidän ja kaikkien kaupunkilaisten elämän. Syksyllä 1941 alkoi Leningradin piiritys, joka kesti 900 päivää. Ruokaa ei enää ollut missään. Kaupunkilaiset näkivät nälkää ja ihmiset kuolivat kaduille. Sodan alkaessa Leningradin väkiluku oli 3 398 000 henkeä.  Piirityksen aikana kuoli nälkään 1,5 miljoonaa leningradilaista.  Ihmiset yrittivät etsiä ruokaa millä keinolla tahansa ja mitä tahansa. Naapurimme p rofessori Koshukinilla - jonka mukaan on nimitetty mm. yksi niemimaa Novaja Semljalla - oli noin 2-vuotias poika. Eräänä kylmänä talvipäivänä professorin nälkiintynyt naapuri otti kirveen ja alkoi hakata huoneistojen välistä ovea rikki päästäkseen naapurinsa puolelle. Hän halusi syödä professorin pienen pojan. Pienokaisen vanhemmat keräsivät oven eteen paljon huonekaluja suojellakseen lastaan. Muutaman päivän hakkaamisen jälkeen äänet vaimenivat - naapuri oli kuollut nälkään ja lapsi säilyi. Tämä lapsi on tänä päivänä 73-vuotias akateemikko Pietarissa. Paremmin olivat asiat toisella naapurillamme - kolmella ruhtinattarella, jotka eivät koskaan uskaltaneet kertoa aatelisesta taustastaan. Heidän nuorin sisarensa oli päässyt sairaalaan töihin ja toi vanhemmille sisarilleen päivittäin rintaliiveihin piilotettuna kaurapuuroa. Tämä nuori ruhtinatar täyttää näinä päivinä 91 vuotta. Meidän perheemme näki todella nälkää. Söimme mm. koiran ja kuusi kissaa. Isoäitini ei raaskinut syödä oikeastaan mitään. Hän jätti oman ruokansa perheen lapsille. Hän, joka lähti Suomesta 1890-luvulla nälkää pakoon, kuoli talvella 1942 nälkään Leningradin piirityksessä. Hänet haudattiin Leningradissa yhteishautaan. Kirjoittanut Hilda Lucina Virkajärven pojanpoika Yrjö Uming Pietarissa 4.4.2012

Paluu edelliselle sivulle	Etusivulle	Yhteystiedot